PiaLänsman Näkökulmia aikamme tapahtumiin ja ilmiöihin

Tarvitseeko demokratia uuden instituution laillisuusperiaatteen toteutumiseksi?

Toimittaja Matilda Jokinen kirjoitti 24.3.2019 Suomen kuvalehdessä tärkeää asiaa otsikolla “Euroopan maat sopivat ihmisoikeuksista länsimaisen kulttuurin turvaksi: nyt maat kapinoivat itse sopimustaan vastaan”.

Euroopan ihmisoikeussopimus syntyi toisen maailmansodan jälkeen varmistamaan, että valtiot eivät enää voisi tehdä järkyttäviä ihmisoikeusrikkomuksia omia tai muiden maiden kansalaisia vastaan.

“Eurooppa halusi jättää taakseen käsittämättömien julmuuksien ajanjakson, ja varmistaa, ettei vastaavaa pääse tapahtumaan tulevaisuudessa.”

Matilda Jokinen on haastatellut juttuun useita asiantuntijoita, mm. Itä-Suomen yliopiston valtiosääntöoikeuden yliopistonlehtoria Maija Dahlbergia sekä Tampereen yliopiston julkisoikeuden professoria Jukka Viljasta. Artikkelissa korostetaan, että Euroopan tuomioistuimella on vaikuttavat ja kiistattomat ansiot: “Jo se on suuri saavutus, että nyt pystytään määrittelemään, mikä lasketaan Euroopassa ihmisoikeusrikkomukseksi. Eurooppaan on luotu yhteinen oikeuskäytäntö ja lakikieli koskien ihmisoikeusrikoksia.” Ja Euroopan ihmisoikeussopimusta pidetään laajalti maailman onnistuneimpana ihmisoikeussopimuksena.

Jutun ydin on kuitenkin siinä, että ihmisoikeusloukkaukset sopimuksen allekirjoittaneissa 47 maassa ovat viime vuosina paitsi lisääntyneet niin useat allekirjoittajamaat tuntuvat suorastaan vastustavan sopimuksen noudattamista. Yhtenäistä Eurooppaa ylipäätään pidetään uhkana kansalliselle identiteetille.

Erityistä huolta on aiheuttanut etenkin Turkki, jossa vainotaan opposition edustajia ja pidätetään ilman oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä Gülen-liikkeen jäseniä ja kurdeja.

Vakavia laiminlyöntejä on lisäksi ollut Puolassa ja Unkarissa.

Jokinen kirjoittaa: “1990-luvulla sen piiriin otettiin tarkoituksellisen matalalla kynnyksellä valtioita, joiden ihmisoikeuskehitys oli alkuvaiheessa, kertoo Itä-Suomen yliopiston valtiosääntöoikeuden yliopistonlehtori Maija Dahlberg”.

Jonkinasteisiin laiminlyönteihin syyllistyvät kuitenkin lähes kaikki sopimusvaltiot Iso-Britanniaa ja Suomea myöten.

Venäjä on päättänyt, että se ei noudata Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiä, jos ne ovat ristiriidassa maan oman perustuslain kanssa.

“Ajatus, että sopimusmaa voisi valita, mitä tuomioita se noudattaa, on täysin vastoin ylikansallisen tuomioistuimen toimintaperiaatteita”, Jokinen kirjoittaa.

Onko niin, että toisen maailmansodan jälkeen syntynyt sopimusjärjestelmä ei enää riitä takaamaan sitä, että laillisuusperiaate ohjaa Euroopan valtioiden toimintaa? Jotta demokratiaan voidaan puolustaa, sitä pitää myös kehittää.

Uusi historia -sivustolla on esitelty Matti Puolakan ehdotus, joka pyrkii vastaamaan tuohon haasteeseen. Se on ehdotus Mikä ihminen on? -totuusfoorumista ja siihen sisältyvästä juridisesta totuusfoorumista:

Kansalaisten juridisen totuusfoorumin tehtävä on nostaa esiin sellaisia hallitusten ja päättävissä asemissa olevien poliitikoiden ja virkamiesten laittomuuksia, joiden asianmukaisen käsittelyn oikeusviranomaiset ovat laiminlyöneet. Siinä käytäisiin myös keskustelua tapauksista, joissa oman maan hallitus rikkoo hyväksymiään kansainvälisiä sopimuksia ja esimerkiksi tukee tavalla tai toisella hallituksia, jotka omassa maassaan loukkaavat ihmisoikeuksia.

Ehdotukseen sisältyy myös pitkän tähtäimen tavoitteena jokaiseen oikeusvaltioon
pysyväksi valtioelimeksi perustettava totuuskomissio, joka toimisi yhteistyössä totuusfoorumin kanssa.

Totuusfoorumiehdotus on kokonaisuudessaan esitelty täällä.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän HeliSantavuori kuva
Heli Santavuori

Mielenkiintoinen artikkeli tuo minkä linkkasit. Ote siitä:

”1990-luvulla sen piiriin otettiin tarkoituksellisen matalalla kynnyksellä valtioita, joiden ihmisoikeuskehitys oli alkuvaiheessa, kertoo Itä-Suomen yliopiston valtiosääntöoikeuden yliopistonlehtori Maija Dahlberg.”

Tämä heijasti sitä 1990-luvun alun dogmia, jolloin ajateltiin että riittää kun on vapaat vaalit ja kiireellä yksityistetään niin oikeusvaltio kehittyy siinä sivussa itsestään. Se oli todella tuhoisa ajattelutapa ja käytäntö.

Mutta EIT – niin myönteinen asia kuin se on ollutkin, ainakin yrityksenä – on alusta lähtien ollut ongelmallinen. Ajatellaan vaikka 6. artiklaa – reilu oikeudenkäynti. Samaan pykälään laitetaan vallankaappauksen kaltaiset valtiolliset rikokset ja pikkulaiminlyönnit, esim. jonkun kirjeen myöhästyminen oikeudenkäynnissä tms. Tuo rikkoo lakien hierarkiaa ja hämärtää laillisuusperiaatteen merkitystä.

Tarkoitan ”vallankaappauksen kaltaisilla rikoksilla” sitä, että tuomari tekee selvästi laittomia päätöksiä ja ylemmät oikeusasteet antavat sen tapahtua, ja muukin poliittinen ja virkamieseliitti suosii tätä käytäntöä. Silloin demokratia on kumottu: vapailla vaaleilla ei ole merkitystä, jos tuomareiden ei tarvitse noudattaa kansanedustajien säätämiä lakeja. Tämä on teoreettinen selviö. Tällaisessa tilanteessa tuomioistuimista helposti muodostuu sorron välikappaleita, hieman sivistyneempi tapa tukahduttaa protesteja kuin avoin väkivalta.

EIT:hen saa valittaa vain omassa asiassaan. Mutta jos maassa on muodostunut ylläsanotun kaltainen tilanne – tai muodostumassa, niin siitä ei sitten voikaan valittaa jos ei ole itse nimenomaisesti tällaisen käytännön uhri. Ja jos on, EIT käsittelee kuitenkin vain sitä yksittäistapausta eikä tee johtopäätöksiä koko oikeuslaitoksen tilasta kyseisessä maassa. Ei ainakaan käytännössä, vaikka sen sääntöjensä mukaan käsittääkseni pitäisi.

Tämän lisäksi on sitten jutturuuhka, esittelijöiden kohtuuttoman suuri valta ja pitkäksi venyvät käsittelyajat, joista on aika ajoin keskustelua. Mutta se on ihan oma aiheensa.

Toimituksen poiminnat